Henkensä kaupalla sairaalassa

Jouko Raivio on palannut kehiin omalaatuisella, makaaberilla sairaalajännärillä Yövuoro. Sairaalat ovat tunnetusti hengenvaarallisia paikkoja, mutta Raivion kirjassa ylimääräisenä uhkana on häiriintynyt murhaaja, joka pitää laitosta kauhun vallassa, vainoaa yöhoitajia ja viihtyy erityisen hyvin sairaalan ruumishuoneen liepeillä.

Raivio ei esittele Robin Cookin tai Michael Palmerin tapaan laveasti lääketieteen keksintöjä tai termejä, vaan laatii tiiviin, lyhytsanaisen tarinan, johon syntyy välillä hyvinkin hyytävää jännitystä.

Kirjassa vuorottelee kaksi näkökulmaa. Toisaalta tarina seuraa nuoren yöhoitajan Marja Riihisen työtä ja yksityiselämää.

Toisena päähenkilönä on vahtimestari ja turvamies Jari Viirilä, joka yrittää hiukan klassisen yksityisetsivän tapaan selvitellä sairaalan kammottavia tapahtumia.

Tarinan aluksi Marja Riihisen kollega lähtee erään yövuoron aikaan hakemaan uutta työtakkia alakerran pukuhuoneesta ja katoaa sille tielleen. Parin päivän päästä hänen silvottu ruumiinsa löytyy kylmiökaapista sairaalan ruumishuoneelta.

Pian tapahtuu toinenkin murha, yksi hoitajista katoaa, ja Marjan arki muuttuu ahdistavaksi pelon ja painajaisten kierteeksi.

Raivio on ollut aina hyvin perillä kulloisenkin genrensä vaatimuksista. Jerry Cottoneilla, joita hän taannoin kirjoitti, oli omat tarkat nyrkkisääntönsä, ja hänen historialliset dekkarinsa noudattivat oikeaoppisen salapoliisiromaanin kaavoja.

Yövuorossa hän luottaa kauhukertomuksen ja trillerin aineksiin. Hän luo yksittäisiin kohtauksiin uhkaavaa ilmapiiriä elokuvamaisella otteella ja hyödyntää tyylikkäästi sairaalan sisätiloja: kellaritunneleita, portaikkoja, ruumishuoneita, hurisevia hissejä, pitkiä tyhjyyttään kaikuvia käytäviä.

Raivio tekee kunniaa myös alalla toimineille edeltäjille. Päähenkilö Viirilän kirjahyllyssä on Stephen Kingin, Clive Barkerin ja Patricia Highsmithin teoksia, ja hänen iltamusiikkinaan soi John Carpenterin elokuvien äääniraitoja. Pariinkin otteeseen siteerataan Hohto-elokuvan maineikasta toteamusta, jonka mukaan työ tekee Jackista tylsän tyypin.

Myös Salaisiin kansioihin ja muihin tv-sarjoihin viitataan. Veikkaisin että Raivio on katsonut antaumuksella esimerkiksi Lars von Trierin taannoista Valtakuntaa: eriskummallisine henkilöhahmoineen, ihmissuhdekiemuroineen ja mystisine tapahtumineen Raivion sairaala muistuttaa Trierin tanskalaista laitosta, vaikka Yövuoron tarina pysyykin realistisemmalla tasolla.

Raivio innostuu lastaamaan turhankin runsaasti kauhuperinteen kliseitä - pienempikin annos olisi riittänyt tekemään lukijalle selväksi missä mennään.

Nyt tarinassa on vähän kaikkea: nimettömiä kirjeitä, häirintäsoittoja, makaabereja ruumiinavauksia, outo vanhus joka harhailee ympäriinsä eräänlaisen voodoo-nuken kanssa, yksityiskohtia sairaalan synkästä menneisyydestä ja moderneja internetin kautta leviäviä kauheuksia.

Osaset eivät asetu erityisen loogiseksi kuvioksi ja muutama tyystin irralliselta vaikuttava elementti on mukana, mikä ei ole toki muutoinkaan harvinaista tämän genren teoksissa.

Myös kirjan temaattinen ja sisällöllinen anti on hiukan köykäinen - tuntuu kuin Raiviolle riittäisi puhdasoppinen lajityyppikaavojen sovitus, ja toisarvoista on se, onko tarinalla jotain yleisempääkin omaperäistä sanottavaa.

Toisaalta on miellyttävää, että tätäkin lajia jälleen kokeillaan Suomessa: Raivio onnistuu joka tapauksessa laatimaan mukaansatempaavan kauhujännärin, mikä ei ole lainkaan vähäinen saavutus.

Keijo Kettunen (Helsingin Sanomat 1.6.2001)