Jouko Raivio kasvattaa kauhujännäri-sarjaa laittamalla tappajan asuntolaan

Monenlaista jännitysviihdettä ahkeroinut Jouko Raivio palaa uudessa kirjassaan Vaahteran sairaalaan, joka tuli tutuksi jo hänen viimevuotisesta romaanistaan Yövuoro. Se oli omalaatuinen, kolkko kauhutrilleri, jossa salaperäinen murhaaja riehui suuressa sairaalassa, vainosi yöhoitajia ja piti koko laitosta pelon vallassa.

Myös tällä kertaa pahat voimat liikkuvat samoissa maisemissa. Tapahtumat käynnistyvät sairaanhoito-opiskelijoiden riehakkailta halloween-juhlilta, joiden jälkeen kaksi nuorta naisopiskelijaa löydetään Vaahteran asuntolasta surmattuina. Uhrien ihoon viilletyt kuviot näyttävät viittaavan makaaberiin rituaalimurhaan.

Henkiin herätetty on rakennettu jälleen kahden vuorottelevan näkökulman varaan. Yövuorosta tuttu vartija ja turvamies Jari Viirilä yrittää poliisien ja kollegoidensa kanssa selvittää, kuka on veritekojen takana ja mitä sairaalassa oikeastaan on tekeillä.

Toisena päähenkilönä on nuori opiskelija Sanna Tiainen, jonka arki muuttuu painajaiseksi, kun murhat jatkuvat ja Sanna huomaa olevansa itsekin hengenvaarassa.

Raivio tuntee lajityyppinsä konventiot ja sovittaa kansainvälisiä kauhuperinteen aineksia luontevasti suomalaiseen miljööseen.

Hän harrastaa pieniä ironisia viittauksia etenkin alan filmiklassikoihin, kuten John Carpenterin Halloweeniin ja Stanley Kubrickin Hohtoon. Erästä psykiatrisen sairaalan potilasta verrataan Halloweenin tappajaan, ja huone numero 237 osoittautuu myös Vaahteran sairaalassa lähes yhtä epämiellyttäväksi paikaksi kuin Hohdon Overlook-hotellissa.

Tuttua trillerien aineistoa on myös Raivion laatima kopiomurha-kuvio. Jo alkuvaiheissa käy ilmi, että Vaahteran tappaja on käyttänyt todellisena esikuvanaan Chicagossa 1960-luvulla riehunutta joukkomurhaajaa Richard Speckiä. Ehkä hän on sairaassa mielessään jopa kuvitellut olevansa Speck henkiin heränneenä.

Raivio kokoaa perinteisiä genreaineksia melko tehokkaaksi kokonaisuudeksi ja satsaa ennen kaikkea juonielementteihin ja tunnelmiin. Hän luo uhkaavaa ilmapiiriä visuaalisella otteella - hyödyntää öisiä maisemia, pimeitä metsäteitä, autioita pysäköintialueita ja tietenkin myös sairaalan kliinisiä sisätiloja.

Tarina liikkuu toki pintatasolla: psykologiset tai temaattiset ulottuvuudet eivät ole Raivion vahvinta aluetta. Kauhukliseitä on hiukan liikaa, ja kirja toistaa myös turhan suoraan eräitä Yövuoron ratkaisuja. Jos Raivio aikoo jatkaa Vaahteran sairaalamurhia trilogiaksi asti, rankempi muuntelu saattaisi olla paikallaan.

Joka tapauksessa Henkiin herätetyssä viehättää Raivion eleetön ammattimainen ote. Raivio ei sorru konstailuun tai hienosteluun, vaan hoitaa projektinsa kunnialla ja saa aikaan ytimekkään, otteessaan pitävän kauhujännärin.

Keijo Kettunen (Helsingin Sanomat 17.11.2002)