Tekno-eläimiä

Ihmisen kehitys teknoeläimenä on edennyt vaiheeseen, jossa ihminen on osa konetta ja kone osa ihmistä. Ilmiön nimesi ja kuvasi vuonna 1982 kanadalainen elokuvaohjaaja David Cronenberg kauhuklassikossaan Videodrome. Siinä päähenkilöä ohjailtiin katodisäteillä ja vatsaan työnnetyn videon avulla. Nyt sama tehtävä hoidetaan ihmisen sisään istutetuilla mikrosiruilla. Science fictionista on jo aikaa sitten tullut arkipäivää.

On turha kuvitella, että ihminen tekno-eläimenä olisi vähemmän haavoittuva kuin ihminen ilman tekniikkaa. Cronenbergin kauhufantasiat kalpenevat niiden tosiasioiden rinnalla, jotka amerikkalainen historioitsija Edward Tenner vyöryttää nähtäväksemme kirjassaan Why Things Bite Back: Technology and the Revenge of Unintended Consequences (Vintage 1997). Tenner toteaa, että tietokonevirukset, sähkökatkokset ja verkkolinjojen tukkeutuminen eivät ole lieveilmiöitä vaan sisäänkirjoitettuja teknologian luonteeseen. Odottamaton epäonnistuminen on ohjelmoitu teknologiaan jo valmistusvaiheessa.

Tekniikan tarkoittamattomien seurausten luettelo on vakuuttava, varsinkin kun nykyään kaikki on kytkeytynyt kaikkeen. Auton tehojarrujen piti estää liito, mutta lisääntyneen turvallisudentunteen myötä autoilijat lisäsivät nopeuksia, ja niin lisääntyivät myös onnettomuudet. Tietokoneiden piti synnyttää paperittomia toimistoja, mutta paperisaasteen määrä vain lisääntyi. Uudet kaasut paransivat jääkaapin toimintaa, mutta tuhosivat samalla ilmakehän otsonia. Ja kun atk-pohjaisia hakumenetelmiä parannettiin, tuotettiin bittikaupalla lisää hakuja ja turhaa tietoa.

Tekniikka ei siis ole vain väline, jota voi käyttää vain hyvään tai pahaan. Koneiden käyttö ei ole nykyihmiselle vapaaehtoista vaan pakollista, yhtä pakollista kuin vesi kalalle, joten sillä, ovatko ihmiset hyviä vai pahoja, ei ole mitään tekemistä teknologian kanssa. Miten sujuisi ruuan hankinta, asuminen, matkustaminen tai työnteko ilman teknologiaa? Tästä kaukana ei ole se Cronenbergin ajatus, että ihmisen ja koneen - kulttuurin ja teknologian - yhteensulautuminen on tosiasia. Itse asiassa ihminen on tämän jo tiedostamattaan sisäistänyt, esimerkiksi suhtautumalla auto-onnettomuuksiin kohtalonomaisesti, tekno-eläimenä olemisen erottamattomana osana.

***

Kirjassaan Pakonopeus (Gaudeamus 1998) ranskalainen filosofi Paul Virilio väittää, että tekno-eläin on sokea oman olemassaolonsa ehdoille. Miten tähän tilanteeseen on tultu? Ihmisen läsnäolo maailmassa on valon nopeudella toimivien tietoverkkojen ja median tuottamaa "teleläsnäoloa". Etäpaikallisissa metakaupungeissa, omnipoleissa, nojatuolissaan istuva ihminen on tietoverkkojensa keskellä samaan aikaan "tässä ja nyt", kaikkialla ja ei missään. Ihmisen "mentaalinen kenttä", tietoisuus ihmistä ympäröivän tilan luonnollisesta koosta on alkanut kadota, ajan ja paikan taju hämärtyä.

Onko tilanteesta ulospääsyä? Pakonopeudessa Virilio tuo perinteisen "vihreän ekologian" rinnalle uuden "harmaan ekologian", sanoo kirjan suomentaja Mika Määttänen kirjan esipuheessa. Siinä missä vihreä ekologia rajoittuu pohtimaan teknologian kasvi- ja eläinkunnalle aiheittamia tuhoja, harmaa ekologia pohtii teknologisen kehityksen ja teknologisen onnettomuuden seurauksia ajalle ja tilalle. Emme ehkä pääse teknologian yli- tai ulkopuolelle, koska olemme kaloja vedessä, mutta ainakin tiedämme sen minkälaisissa vesissä uimme.

Keski-Uusimaa 19.2. 1999